Anitan mieli

Minun silmäni
ovat siniset,
liian siniset, jotta oikein näkisin.
Tahtoisin uskoa mitä vain,
etten ilman rakkautta jäisi.
Valheita en haluaisi
valheiksi tietää.

Vaikka anteeksi antaisin,
särkyy se taas,
sirpaleiksi hajoaa
koko maailma
ja syvältä nousee itku,
kuin tuttu pateettinen laulu.
 

Kun tulee iltavuorosta kirjastosta, ei tahdo millään osata rauhottua nukkumaan. Hypistelen käsissäni Jouni Hynysen runoteosta Mies katoaa, syön samalla työkaverini leipomaa älyttömän hyvää rieskaa, jonka päällä on oikeaa voita... Niin Hynyseen palatakseni, minä todella arvostan tuota rehellistä tekstiä. Mies katoaa ei ehkä ihan yllä homeroslaisen runoelman mittasuhteisiin, mutta tässä ajassa sillä on paikkansa. Ainakin yhteen näistä tosimiesrunoista pystyin jopa samaistumaan tai ainakin yhteen säkeeseen, vaikka nainen olenkin: 

"Pakko kai se on myöntää:
sovin tähän aikaan aivan yhtä hyvin
kuin metsuri Tiimariin
tai voimamies piirtämään sydäntä
kuntosalin pukuhuoneen huurteiseen ikkunaan"

Ja toisinaan oikiasti v:uttaaki yhtä rankasti ku Hynystä sivujen alalaidassa. No jaa,  Hynysen innoittamana vielä estottoman törkeästi tunnustan, että hyvin porisee Raijan rieska. Muuten yksi neljästä Jouni Hynysen isältään saamista opetuksista kuuluu näin: "Se joka pierua piättellöö, nii siinno jottai muutai kieroo". Tutustukaa jätkät ihmeessä runouteen!

Kari Hotakainen on näkijä. Hänen uudessa kirjassaan Ihmisen osa ollaan ajankohtaisesti lamatunnelmissa ja yhteiskuntamme tilaa kuvataan taitavasti yksityisten ihmisten kautta. Kirjan henkilökatraaseen kuuluu jo kyydistä tippuneita tai sieltä pois hinkuvia hotakaismaisia, ihan tavallisia suomalaisia Salmeja, Paavoja, Helenoita ja Kimmoja. Valaistaanpa asioita vielä maahanmuuttajan ja kirjailijan näkökulmastakin.  Humoristisen kerronnan ja filosofoinnin vuoksi henkilöiden synkähköt menetystarinat eivät poraa reikää lukijan sieluun, vaikka muistiin jäävätkin.

Hotakainen puhuu henkilöittensä kautta taas varsin rohkeasti. Esim.  varakkaan Kimmon hahmolla hän nostaa esiin vaietun asian, herrasväen kannan (mahdollisen?) sosiaaliturvaan: herrasväeltä puuttuu yhteiskunnan rakentama turvaverkko, joka on viritetty vain rupusakkia varten. Yksinäiseen nousukkaaseen, kengänpohjissaan salomökistä salonkiin sontaa kantaneeseen Kimmoon liittyy seuraava lainaus:

”Raivo mellasti päässä ja möyhi kiimat, halut ja toiveet tunnistamattomaksi mäskiksi, joka pulputti ja nostatti löyhkää. Yhtäkkiä hän halusi perustaa perheen, erota ja saada tapaamisoikeuden. Hän halusi kuskata lapsia harrastuksiin ja seistä yhtenä niistä tuntemattomista isistä, jotka odottavat jäähallien parkkipaikoilla ja musiikkiopistojen auloissa. Hän halusi tavallista elämää, jonka voisi pilata itsekkäällä käytöksellä. Hän halusi vuokrayksiön huonolta alueelta ja katsastamattoman auton. Hän halusi toimeentulotukea ja ruman naisen. Hän halusi ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja maksalaatikon.”

Ja vielä niin kauniisti sanottuna juurevan päähenkilö Salmen suulla:

”Joskus tekisi mieli ottaa syliin nämä surkeat ja synkeät miehet ja sanoa: älä korosta pahuutta, älä kiellä hyvyyttä. Mene vain sinne elämän keskelle ja häikäisty.”

Ihmisen osa on rautaa alusta loppuun ja kuuluu kategoriaan: kertalinttuullaluettava, johon voi palata useasti.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Kovin syvältä kouraisi minua tämä Fitzgeraldin perheen tarina.

Näin mietin kun kirjan suljin ja silmänurkkiani pyyhkielin:

Miten huomaisi sen pisteen, jossa elämän suuntaa olisi käännettävä, jos kurssi tuntuu väärältä? Kun on niin paljon helpompaa elää vaan entiseen malliin, tyyliin - vielä kerran pojat samaa latua, vaikka jalat reisiä myöten suossa. Kuinka havaitsisi sen hetken, jolloin lähimmäinen tarvitsee apua, ennen kuin alamäki on liian viettävä? Kun on niin helppo sulkea silmät ja ajatella, että kyllä se pärjää.

Unelmat on annettu toteutettavaksi, lahjat jaettavaksi, elämä elettäväksi! Pahuutta ei pidä sietää tai katsoa sivusta!

Robert Fisher: Ritari ja ruostunut haarniska; Uskalla olla oma itsesi

Kirja sisältää sykähdyttävän tarinan kaukaisessa maassa elelevästä ritarista, joka arveli olevansa hyvä, lempeä ja hellä. Hänellä on kaikkea, mitä ritari toivoa voi: kaunis vaimo, kultakiharainen pieni poika ja suuri upea linna. Ritari on hanakka pelastamaan prinsessoja lohikäärmeiden kynsistä, varsinkin kun näin hänen haarniskansa saa lisähohdetta. Koska ritari käytti kaiken aikansa hyvien tekojen tekemiseen ja haarniskansa kiillottamiseen, pääsi häneltä jotain tärkeää unohtumaan – oma sisin ja sen mukana yhteys läheisiin. Lopulta ritari on emä pinteessä, sillä haarniska juuttuu hänen päälleen ja vaimokin on jo täysin kyllästynyt siippaansa ja muhennetun ruuan haarukoimiseen silmikkoritilän läpi.

Viimein lohduton ritari päättää hakea apua tilanteeseensa. Tietäjä Merlin ohjaa ritarin totuuden tielle, jonka läpikäynnistä ei ole luvissa palkkiota, vaan kyse on pikemminkin eroon pääsemisestä. Taival ei ole helppo sillä matkan varrella on kohdattava itsensä, koettava tuntemattomat tunteet ja itkettävä itkemättömät itkut.

Tämä oivalluksia sisältävä aikuisten satu löytyy kirjastoissa luokasta 17.3, elämänfilosofia, elämäntaito. Mainittakoon vielä, että ihastuttava pikku kirjanen on lisäks humoristinen. En nykyisin enää juuri omista kirjoja, mutta tämän aion itselleni hankkia. Lue!

Asko huomautteli alempana kommentissaan pihallani palavista "jouluvaloista". Ne saa mun puolestani olla sitten vaikka pääsiäisvalot, puu on sitäpaitsi hemmetin kaunis, eikä pieni valo tänne pimeyden keskelle pahaa tee. En mä usko ilmastonmuutoksenkaan noista tuikuista kauheesti lisäpontta saavan, kun muuten elän lähes niin ekologisesti kun ihminen tänä päivänä voi.

Noilla valoilla on mulle tiettyä symboliikkaa, ne muistuttaa mua siitä, et kaikkee mäkään en sentään jaksa. Eikä mun tarviikkaan. Kun noi valot puuhun ripustin, mä tein sen sillä hetkellä todella viimesillä voimillani. Lapset oli lähteny isälleen viikonlopuks ja mä aattelin vähän rauhassa touhuilla. Olin tullu töistä ja hämärsi kivasti, sain tuijut puuhun asiallisesti, mut sitte yht äkkiä mä putosin kaikesta ja menetin vaan tilanteen hallinnan. En osannu enää kytkee valoja jatkoroikkaan, vaikka miten yritin, jotenkin pääsin kuitenkin vielä sisälle.

Muutaman tunnin päästä heräsin näin:

C'est la vie.

Eikun, Anita kuuntelee Sunrise Avenueta ja lentää

"Gimme something I’ve been wanting
Take my feelings to the sky
Gimme something, I’ve been wondering
Give my feelings wings to fly
Destiny, is to be by your side"

Haasteen säännöt:

1. Link to the person who tagged you.

2. Post the rules on your blog.

3. Write six random things about yourself.

4. Tag six people at the end of your post and link to them.

5. Let each person know they've been tagged and leave a comment on their blog.

6. Let the tagger know when your entry is up.

Vähän rikon sääntöjä , haastan vain ton Villen

Pohojone

Sitten ne random things about myself:

1. Tenniskyynärpäät

Hallitsevat minua ja elämääni pahasti. Niin pahasti, että kohta minulla on myös tennisolkpäät, tennisniska, tenniskyljet ...  Viime viikolla hoidin itseäni sähköllä, taas kerran olin liian perusteellinen, vaikutus oli katstrofaalinen. Sittemmin olen vaihtanut hoitomuotoa: jääpaloja, perunasipulisekoitusta, hernemaissipaprikaa ym. Ihmeparantumista odotellessani olen siis päättänyt tehdä asialle jotain, varsinkin kun kuulin millä nimellä tätä vaivaa suomeks kutsutaan. Ilmankos lääkäri aina virnuili kortisonipiikkiä tökätessään.

2. Herkkyys

Tai yliherkkyys, mikä lie.  Ihmisten töykeys satuttaa minua syvästi. Vaikkapa viime kauppareissulla äkäinen nainen kiinankaalihyllyllä, matroona päästi kärryineen menemään kuin euroopan omistaja. Ämmä jyräsi olemuksineen ja mulkaisuineen sieluuni arvet.  Kaupankäyntini kruunasi näennäisen kohtelias, mutta oikeasti tyly kassaneiti. Olkaa hyvä hän sanoo, katsoo ohi, ojentaa vaihtorahat ja on itseään täynnä. Kuka hullu käskee näitä typyköitä teitittelemään, sehän tarkoittaa samaa kuin senkin vanha pieru! Onkohan minulla ongelma? Joka tapauksessa ulos päästyäni vannoin, etten jalallani enää tuohon puljuun astu. Enkä astu, vielä on paikkoja ja puoteja, joissa saa kohtelua sentään! Onkohan minulla tosiaankin ongelma?

3. Varpaankynnet

Pienenä pureskelin varpaankynsiäni. Nyt en enää viitsi. Piti testata johtuuko se kankeudesta, eheei, vielä taipuu varvas suuhun. Perinnettä jatkaa tyttäreni, voiko tämmöset asiat kulkea geeneissä?

4. Elämäni on aaltoliikettä

Nyt tuntus olevan hidas nousu tulossa. Kaikista pohjakosketuksista oppineena jo tiedän, että siellä pohjallakin voi ihan rauhassa olla vaan. On turha pyristellä ennen aikojaan.

5. Olen joskus tunneilmaisussani italialaistyyppinen

6. Vaikka toisinaan narisen, olen optimisti

Minulle ei ole olemassa sanontaa: muttaku sille ei voi mittää

Johannes Ojansuu: Lankeemus

Kävin viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa filosofi Johannes Ojansuuta - komea ja viisas mies. Hän puhui kirjastaan, joka pohtii filosofisesti lankeemuksen olemusta. Aiheeseen nähden olin sillon itse vallan otollisessa tilassa - kirja piti saada heti käsiin.

Ojansuu puhuu siitä, miten rehellistä itsekuvaa ei ole olemassakaan, vaan jokainen meistä enemmän tai vähemmän huijaa itseään. Ihminen kätkeytyy rakentamansa naamion taakse, jokin meissä piiloutuu ja me aavistamme sen. Lankeemuksessa tämä naamio särkyy  tai ainakin joutuu kyseenalaiseksi. Lankeemus on Ojansuun mukaan arkeologinen hanke, kaivaus ihmiseen, tilanne, joka nostaa esiin ihmisen kätkettyjä kerroksia.

Lankeemusta voi tulkita monesta näkökulmasta ja siihen voi johtaa moninaiset syyt. Eikä se ole pelkästään herkkien runoilijoiden tai alkoholisoituneiden rokkareiden asia, vaan ns. järkevänkin ihmisen voi ajaa lankeemukseen esim. elämän liiallinen tasapino, ristiriitojen ja lumouksen puuttuminen eli tylsyys. Lankeemuksessa yksilön kaikkivoipaisuus tulee kyseenaliseksi ja siihen liittyy aina myös häpeää ja syyllisyyttä. Kevyesti ei voi langeta, vaan kyse on aina särkyneestä mielestä tai sydämestä tai jopa koko ihmisyyden kokonaisuuden järkkymisestä. Järki on silloin avuton. Ojansuu osoittaa, että lankeemus voi kuitenkin olla myös uusiutumisen tie, siihen kuuluvan katumuksen ja sovituksen mahdollisuuden kautta. "Ihminen kohtaa haurautensa eräänlaisena armollisuuden osoituksena. Sovitus on lahjan vastaanottamista - sen lahjan, jonka me koemme olemassaolon tunteena."

Kirja on antoisa, helppolukuiseksi en kuitenkaan tätä filosofista teosta mainitsisi, mutta kannattaa silti tutustua tänä armottoman yksilöllisyydentavoittelun aikana.

Ihmisyyden puolesta puhuvat seuraavat kirjat:

Daniel Goleman: Sosiaalinen äly

Kirjassa pohditaan esim. miten ihmissuhteet vaikuttaa terveyteen. Ei ole suinkaan samantekevää kuinka me toisia ihmisiä kohtelemme. Daniel Golemanin mukaan ihmisten välisille myrkyllisille kohtaamisille ei voi olla immuuni, vaan tällaiset tilanteet oikeasti vaikuttavat meihin psyykistä ja myös fysiologista hyvinvointiamme heikentävästi. Nykyinen neurotiede pystyy todistamaan, että voimakasta ahdistusta aiheuttavat tilat, kuten esim. inho, halveksunta ja vihamielisyys vahingoittaa vaivihkaa kantajaansa ja mikä pahinta nämä tunteet tarttuu virusten lailla myös toisiin ihmisiin. Terveyttä edistävä vastalääke on myönteisten tunteiden lisääminen elinympäristöissä. Sosiaalista älykkyyttä voi kehittää sekä itsessään että muissa. Kirja vastaa myös moniin muihin mielenkiintoisiin kysymyksiin: Miksi ensivaikutelma pitää usein paikkansa? Mihin karisma  ja seksuaalinen viehätys perustuu? Voiko lapsen kasvattaa onnelliseksi? Kun on kirjan lukenut, haluaa olla  ihmisiksi kotona, työpaikalla, koulussa, bussissa, kaupassa... toivottavasti onnistuu edes toisinaan.

Tommy Hellsten: Uhanalainen ihminen

Tommy Hellsten lanseerasi keväällä tällä kirjallaan Ihminen tavattavissa hankkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen rakkauden vastarintaliike, joka käy barrikadeille välittämisen, läsnäolon ja ihmisarvoisen elämän puolesta. Toivottavasti hanke tuottaa hyviä ja runsaita hedelmiä. Kirjassaan Hellsten puhuu rakkauden, luottamuksen ja kohdatuksi tulemisen tärkeydestä ihmisen elämässä, siitä miten nämä asiat tuottavat yksilöllistä hyvää ja heijastuvat myös yksilöiden kautta yhteisöön.

Pekka Hämäläinen: Elämä on epäreilua: Hyväksy ja anna anteeksi

Usein kuulee sanottavan: ”Sitä en ikinä voi antaa anteeksi”. Itsensä ja ympäristönsä takia kannattaisi kuitenkin miettiä uudestaan ja edes yrittää. Eniten anteeksiannon pihtaaminen satuttaa meitä itseämme ja meidän kauttamme lähimmäisiämme. Pekka Hämäläisen mukaan vihaan, pelkoon ja tuskaan ripustautuminen vaikuttaa kehoomme, se alkaa oirehtia ja voida huonosti. Itse tulin vakuuttuneeksi ateeksiantamisen parantavasta voimasta vajaat 10 vuotta sitten kun luin Tuulikki Saariston samasta aiheesta kirjoittaman kirjan Taikasanat eli miksi antaisin anteeksi. Tämän asian mahti oli päässyt hieman minulta unohtumaan, Hämäläisen sanojen parissa oli hyvä asiaa kerrata. Näissä molemmissa kirjoissa annetaan selkeät ohjeet kuinka tästä ihmeestä pääsee osalliseksi. Vihanpidon kohteen ei tarvitse tietää asiasta mitään, mutta anteeksiantaja voi vapautua katkeruuden kierteestä ja elämä saattaa näin helpottua. Myös itselleen on hyvä muistaa silloin tällöin anteeks antaa.

Heidi Valasti: Rakasta rohkeasti: uskalla lähteä, uskalla jäädä

Ihmisyyttä parisuhteeseen etsitään tässä kirjassa. Valastin mukaan jokaisella on oikeus tyydyttävään parisuhteeseen. Tällainen suhde perustuu kahden ihmisen aitoon ja pelottomaan kohtaamiseen omana itsenään. Valasti tutkailee esimerkkitapausten valossa erilaisia ihmisen kipupisteitä, jotka voivat olla esteenä toisen ihmisen avoimelle kohtaamiselle. Tämä oli myös sinkulle mielenkiintoinen kirja,  kai tutkailin lähinnä sitä, missä tulikaan mokattua.

Vaikka jäähyväiset Teuvolle ja Stoorille on mun puolestani jätetty pian pari viikkoo sitten, aattelin vielä pari sanaa tähän aiheesta heittää. Katoin tällä viikolla Kemppaisen Pekan tekemän taltioinnin proggiksesta. Kiitos  vaan taas Pekka, hyvin olit onnistunu kaivaan dialogit esille ja kiva kun näin saatiin pysyvä muisto Teuvosta. Ihmisen muistihan on oikeesti valikoiva, eikä kovin luotettava, vaikka oiskin ns. hyvä.

Normaalisti menee vuosia näytelmän esityksistä ennenku voi kuvitellakkaan kattovansa sitä nauhalta. Nyt oli toisin. Ei tuntunu yhtään pahalta kattoo. Pikemminkin päin vastoin, melkein itekkin itkin ruudun ääressä, kuten niin moni yleisöstä tunnusti tehneensä. Oikeen lämmöllä katoin kaikkia niitä liikuttavia roolihahmoja, miten ne eli näyttämöllä. Meidän felliinimäinen rakas lössimme :)

Toki, toki oli myös paljon asioita, jotka oli päin p:tä: se äänentoisto - voi, voi en sano siitä enää mitään muuta, mutta vituttaa. Ihan hirmusti liikaa oli myös sellasta seistä töröttämistä ja roolista tippumista laululle ruvetessa. Nää kaikki "mokat" kyllä tiesin entuudestaan, tulipahan nähtyä nekin nyt ihan ite. Olis mahtava esittää Teuvo vielä jossain ja yrittää korjata nää puutteet.

Noista mokista huolimatta stoorilaiset, ollaan tehty taas kulttuuriteko!  Kyllä kyllä, nähtyäni nauhan oon ihan oikeesti sitä mieltä :) Sopivasti ollaan herätetty taas myös pahennusta paikkakunnalla, ihmeellistä rykimistä ja pään poiskääntämistä kohdatessa on taas liikkeellä. Ja onhan teatterisalille jopa yleisönosastokirjotuksessa nyt ehdotettu muuta, ei niin synnillistä käyttöä. Näyttää eräät piirit luulevan, että me tällä näytelmällä halusimme kehottaa ihmisiä ryyppäämään, hylkäämään lapsensa tai pistämään lihoiksi koko perheen. Sanon tähän, että ei noin, vaan päinvastoin. Niin monet ihmiset voi nyky-yhteiskunnassa huonosti, onko väärin yrittää herättää ajatuksia ja keskustelua teatterin lavalta käsin. Onko perhe- tai koulusurmat ainoa keino saada ihmisiä havahtumaan. Nooh, ollaan ihmisiä toisillemme, ja yritetään olla tuomitsematta, vaikka se niin helppoa ja yleistä onkin.

Nuppi on tosiaan ollu tiukilla viime viikot, huh huh, sanon minä. Viime torstain ja perjantain esitysten jälkeisenä lauantaina me oltiin lasten kanssa edelleen teatterin parissa, mutta tekemässä Hukka projektiin liittyviä asuja ensi kesää varten. Aamulla kun mentiin Hukkaan monarille olin ihan poikki, mutta siellä oli niin kiva tunnelma, että heti alkoi elpyä. Lapset siellä väsäsivät innoissaan fantasia-asuja Päättymätön tarina näytelmään. Ohjaajina olivat  Kainuun ammattiopistossa lavastusta opettava Päivi Savela ja Kajaanin kaupunginteatterin puvustaja Pirkko Paananen. Ihania ihmisiä. Oli niin onnellista istua ja tehdä jotain käsillä, vaikka sitten vain virkata Ygramul hämähäkin sormilonkeroita VHS-kasettinauhasta. Oli kuin vähintään tuhannen kilon taakka ois nostettu pois niskasta. Kylläpä olenkin kaivannu käsillä luomista, seuraavaks on pakko päästä tekemään taas pitkästä aikaa kuvataidetta, must.

Sunnuntaina tein vähän kiinteistönhuoltotöitä talven varalle, tyhjensin tuhkat pesistä ja nuohosin jopa ateljeerakennuksen keskuslämmityskattilan, hitto että olin musta, mutta osasin. Ompelin tässä myös pari kolttua ja maalasin vessan seinät ja alottelin joulusiivouksia. Hullu akka, mutta en halunnu pysähtyä ja ajatella Teuvoa, en sitten yhtään. Nyt alan ajatella sitä vähän.

Lehdethän on kirjotelleet meistä ihan positiivisesti, jopa Kalevan Arja Päivärinta oli suosiollinen ja sanoi , että kannattaa käydä katsomassa ja ,että nostalgiaa kaipaaville juttu on ehdoton. Keskipohjanmaassa oli mm. näin: "Stoorilaiset voivat olla tyytyväisiä haasteelliseen esitykseen, joka koskettaa ja ravistelee. Lisää tällaista!" Positiivista oli myös, että Nivala lehden toimittaja oli pannut merkille ääniefektimme: "Pekka Kemppaisen tekemä äänimaailma on hieno".  Lehdistössä ollut kritiikki on myös ollut asiallista ja totta. Harrastajateatteri on aina harrastajateatteria ja sillä siisti. Eipä kai meistä kukaan mikään maailmankaato kuvittele olevansakaan, enkä usko, että kusi kovin pahasti kellään päähän noista kehuista herahtaa. Tosiasia on myös se, ettemme pysty kaikkien mieleen olemaan, ollaan oltu joittenkin mielestä myös ihan paskoja. Parhaalta on tuntunut se kun muutama ihminen on tullut vedet silmissä halaamaan ja kiittämään. Jos, ollaan pystytty koskettamaan jotain jonkun sisimmässä, se on todella hienoa ja tavote on saavutettu.

Itse jonkinasteisena perfektionistina olen surullinen siitä, että tämäkin näytelmä jäi puolivalmisteeksi, hiomattomaksi, vaikka valmiiksi oli tarkotus tehdä. Kuukausissa mitattunahan tähän käytettiin aikaa paljon, mutta harjotukset on olleet niiiin tehottomia, kun porukka ei ole ollut paikalla ja läpivientejä oli todellakin aivan liian vähän. Vastoinkäymisiähän meillä ei matkasta myöskään puuttunu. Olisko sittenkin parempi tehdä näytelmä tiiviimmällä aikataululla, oliskohan porukka sitten täysillä mukana alusta asti ja tulisko tekemiseen enemmän semmosta heittäytymisen fiilistä? Tällanen tyhjäkäynti sai väsähtämään. No joo en tiiä.

Ristiriitaselta siis tuntuu vielä. Kun aikaa kuluu, sitä osaa paremmin suhtautua siihen mitä ollaan tehty, mitä tästä jäi muuta kun lehtijutut leikekansioon. Ens sunnuntaina vielä lauteille ja esityksen jälkeen laulan Stoorille, että: "Ja nyt viimein kun mä lähden teen sen sydämeni tähden, vaikka syvältä se vielä kouraisee". En tiedä palaanko joskus, mutt taukoo mun on nyt pidettävä. Munhan piti lähteä jo Emmauksen tien jälkeen, vaan  kun löysin tämän Teuvon.... Ensin tulee tyhjyys ja sen jälkeen jotain muuta.

Ensi-ilta on takana ja tuntemukset ailahtelee laidasta laitaan. Ekaks oli hyvä tunne, että kaikki meni niin hyvin kun olosuhteisiin nähden voi vaan mennä, ainakin eiliseen kenraaliin verrattuna tänään onnistuttiin.

Omalta osaltani mua harmitti, kun välillä vedin falskisti, mutt sille ei vaan voinu mitään. Musta on kamala, jos hetkeksikään tippuu roolista ja onkin anita. Mä en tiedä miten tarkasti yleisö sen vaistoaa, mutta ite sen tietää kyllä kipeästi. Vaikka putoaminen olis vaan muutaman sanan tai hetken mittanen se vituttaa.

Yleisöä oli puoli salillista. Eli vähän alle sata ihmistä halus olla tänään juppisonnasta kaukana, eivätkä menneetkään Kärkkäisen joulunavajaisiin, vaan tulivat kattomaan meitä. Hienoa ja ihanaa, toivottavasti heidän uhrauksensa kannatti.

Kaikista tämän alueen lehdistä oli toimittaja paikalla ja nyt sitten jännätään, mitä sieltä tuleman pitää. Eniten kai jännittää tuo Kaleva, sieltä ei ole koskaan kehuja sadellu, mutta hyvä kun kuitenkin jotain kirjottavat. Niin ja tietenkin Keskipohjanmaan arvostelu jänskättää, kun sieltä ei ennen ole toimittajaa meidän esityksissä ollu. Kalajokilaakso on aina ollut armollinen, saas nähä miten nyt. Maaselän Juha Heikkilä ruotii yleensä hyvin tarkasti. Lisäks paikalla oli Nivala lehti.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kritiikeistä kannata välittää, oma tunne on kaikkein tärkein – tätä hoetaan. Mutt kun se oma tunne katosi jo, se hienoinen onnistumisen tunne, siis ei täydellinen, vaan vähän. Kerronko mihin se katosi? No kerron. Kuuntelin puhelimessa ystävän suusta 40 minuutin haukut siitä, miten perseestä koko näytelmä oli. Haukut sai koko lössi ja jotkut vielä erikseen. Eikä näytelmätekstistäkään ollu ymmärtäny kuulema mitään. Parasta mitä ystävällä oli sanottavana oli, että onhan tuossa kova työ ollu.

Ja minä sanon tähän, että ompa totisesti ollukki, ompa on. Turhaa työtä? Mitäpä muutakaan?  No eheei, ei todellakaan. Kyllä mä luulen että totuus on jotenkin näin, että se, joka uskalsi heittäytyä näytelmän vietäväksi, tarkkailematta virheitä, sai itelleen jonkinlaisia tunne-elämyksiä ja ajateltavaa. Mutt se, joka tuli esitykseen vahtaamaan virheitä ja epäonnistumisia, satavarmasti myös niitä löysi, mutta taisi jäädä vaille sitä liikahdusta, jonka mahdollisuus oli tarjolla.

Harrastajateatterissa tärkeää on myös itse tekoprosessi, se mitä tekijät sen kautta voi itelleen saada. Tällanen iso yhteistyöprojekti tarjoaa aina mukanaolijoille, eipä vähempää, kuin inhimillisen kasvun paikan. Se, joka tuohon tilaisuuteen tarttuu, ei ole prosessin jälkeen enää aivan sama ihminen kuin ennen.

Ihmismieli on outo, sillä kyllä tänään enemmän kehuja tuli ku haukkuja, niin silti päälimmäisenä kummittelee negatiivinen palaute. Tai emminä muitten mielistä tiiä, mutt "minun mieleni on niin kummallinen...." E.L

Kun ohjaajan silmät puuttuu, puuttuu paljon  ja paniikki nousee sietämättömäksi. Tätä mun tunnetta vois kutsua ennakkohäpeäksi. Hävetä enakkoon huh, huh, sehän on sama kun ois antanu jo periksi – myöntäny, että paskaksi meni sittenkin. Cést la vie. Minä otan tän asian nytten selvästi ihan liian vakavasti, rupesin panikoimaan eilen kun Kalevan toimittaja soitteli ja aiko laittaa pienen ennakkojutun lehteen. En tiedä onks se jo ollu. Onhan niitä ennakkojuttuja aikasemminkin tehty, mutt ei nyt sentään Kalevaan.

Mä en tiedä mimmoset fiilikset muilla on, enkä suinkaan oo mikään porukan yhteinen äänitorvi tätä blogia kirjoittaessani. Nuo ylläolevat tunnotkin on vain ja ainoastaan tätä mun huonoa itsetuntoani ja vielä arvella olevia haavoja sielussa.

Tämä blogi on muuten aikanaan alotettu sen takia kun sain yheltä äijältä sellaset haukut osakseni, ettei ne kai koskaan mielestä hälvene, vaikka anteeks olen yrittänykki antaa. Siinähän vaan kuuntelin suu auki kun ukkeli haukku minut ja koko sukuni ja antoi omanlaisensa elämänohjeen vielä päälle: tietyt asiat käsitellään vain neljän seinän sisällä kotona. Kummallista kun minä en kokenut edes mitään ihmeellistä puhuneeni, eikä mulla ole mitään kammottavia salaisuuksia. Puolustautua en osannut, myöhemmin aattelin, että piruako se sullekin kuuluu, vaikka nettiin kirjottasin. Perhana parempi sekin, kun se, että kodin seinien sisällä vaikka heinähangolla selkään, kunhan kukaan ulkopuolinen ei vaan saa mitään tietää (siis noin siellä haukkujan perheessä).

Mun eka avioliittoni, jo aikoja, aikoja sitten päättynyt, oli just tollanen perheperkelehelvetti, jossa tärkeintä oli ehyt ja siisti julkisivu, puhdas pinta, särötön ja kaunis, mutta valheellinen kuva ulospäin. Empä tosiaankaan moista enää kaipaa. Huomaan eksyneeni pahasti aiheesta, mutta kun tuntuu huojentavan, niin jatketaan. En pyri olemaan ketään muuta parempi missään. En enää, siihen ei ole tarvetta kun on jo aikaa sitten tunnistanut ja tunnustanut itsessäni olevan pahan tai alkukantaisen tai miten sitä nyt haluaakaan nimittää. Ymmärrän myös sen, että tuo primitiivinen saattaa joskus pintaan pirahtaa ja siitä selviää yleensä anteeksi pyytämällä. Sivistyksen kuori on loppujen lopuksi aika ohut ja tuo pimeä puoli on meissä jokaisessa. On aivan turhaa kuvitella olevansa jotenkin parempi tai arvokkaampi kuin muut, koska se yksinkertaisesti on mahdotonta.

Niin muuten vielä, en kirjota kenestäkään isommin tähän blogiin lupaa kysymättä. Esim. Karilta on lupa tohon yhteen juttuun ja Nana ite halus laittaa synttärikuvansa tänne, myös Timo on hyväksyny häntä sivuavat asiat. Joten ystävät rakkaat, älkää peljätkö.

No okei teatteriasiaan: Ihana kun Kari tulee torstaina, ihana kun saamme ne silmät takasin, jotka kertovat meille, missä mennään.Ja minä - minä lopetan nyt tämän itsekkään itsesäälissä ja syvimmässä sonnassa piehtaroinnin. Sen aika ei ole nyt.